Vaikka hyveistä ei juurikaan enää puhuta, se ei merkitse sitä, ettemme enää tarvitsisi niitä, eikä liioin sitä, että meillä olisi oikeus olla piittaamatta niistä. Spinoza sanoi, että on parempi opettaa hyveitä kuin tuomita paheet; ilo on surua parempi, ihailu parempi halveksuntaa, hyvä esimerkki parempi kuin häpeäntunne.

Tarkoituksena ei ole luennoida moraalista vaan auttaa itse kutakin olemaan oma herransa ja tuomarinsa. Minkä vuoksi? Jotta meistä tulisi inhimillisempiä, voimakkaampia ja lempeämpiä.

Hyve on samalla kyky, hyvä ominaisuus ja vaatimus. Hyveet ovat meidän moraalisia arvojamme, mutta niistä tulee todellisuutta vain siinä määrin kuin kykenemme soveltamaan niitä elämäämme ja tekoihimme. Ne ovat aina ainutkertaisia, meidän laillamme, ja aina moninaisia niiden heikkouksien lailla, joita ne pyrkivät vastustamaan.

Ei ole olemassa hyvää itsessään: hyvää ei kerta kaikkiaan ole, ellemme luo sitä hyvillä teoilla, joita nimitetään hyveiksi. Juuri nämä André Comte-Sponville on valinnut teoksensa aiheiksi.

Suurin hyveistä on rakkaus – mutta myös oikeudenmukaisuus, rohkeus, suvaitsevaisuus, huumorintaju ja kolmetoista muuta klassista hyvettä saavat tämän suositun ranskalaisen filosofin tulkitsemina sovelluksensa nykypäivän arkielämässä, antaen samalla uuden näkökulman länsimaisen etiikan historiaan.